Isoäiti ja faija eivät kumpikaan ole pahoillaan puolukkamatkan seurauksista. Ainoastaan varsinaisen rangais­tuksen toteuttaminen on kyseenalaista. On esimerkiksi kiinnostavaa kysyä, kuinka monta sukupolvea jostakin rik­komuksesta pitää rangaista. Isoäiti oli tietenkin osasyylli­nen raskaaksi tuloonsa, eikä hän ole koskaan sitä kieltä­nytkään. Minusta on hieman hankalampi arvioida, oliko oikein rangaista lastakin.

Olen miettinyt tätä paljon. Faija tuli maailmaan syntiin­lankeemuksen seurauksena. Toisaalta, eivät kai kaikki ih­miset seuraa juuriaan Aatamiin ja Eevaan saakka? Okei, tiedän kyllä, että rinnastus ontuu. Toisessa tapauksessa oli kyse omenista ja toisessa puolukoista, mutta molem­missa jouduttiin yhtä lailla kiusaukseen.

Silti kaikki äidit tietävät, ettei kukaan jaksa elää iän kaiken syyttämällä itseään jo syntyneestä lapsesta. Minun mielestäni ei ainakaan pidä syyllistää lasta, sillä on kai saksalaisen pennullakin oikeus nauttia elämästään. Nimenomaan tästä meillä onkin ollut faijan kanssa hieman erimielisyyksiä.

Faija siis kasvoi saksalaisen pentuna. Vaikka Arendalin aikuiset olivatkin lopettaneet saksalaismorsianten höy­hentämisen, lapset jatkoivat näiden jälkikasvun kiusaa­mista. Lapsethan oppivat varsin näppärästi pahuuksia ai­kuisilta. Faijalla oli siis varsin rankka lapsuus. Seitsemäntoistavuotiaana hän oli saanut tarpeekseen, ja vaikka hän viihtyi Arendalissa siinä missä muutkin, hänen oli pakko lähteä merille. Palattuaan seitsemän vuoden kuluttua Arendaliin hän oli jo ehtinyt tavata äidin Kristiansandis­sa. He muuttivat vanhaan taloon, ja siellä minä synnyin 29. helmikuuta vuonna 1972. Näin ollen minäkin siis olen osasyyllinen noihin sodanaikaisiin tapahtumiin. Tä­tä kutsutaan perisynniksi.

Lapsuus saksalaisen pentuna ja merillä vietetyt vuodet olivat tehneet faijasta person viinalle, minun käsitykseni mukaan vähän liiankin person. Hän itse väitti juovansa unohtaakseen, mutta siinäpä hän juuri erehtyikin. Hän nimittäin alkoi aina juotuaan jauhaa isoäidistä ja isoisästä ja ankeasta lapsuudestaan. Joskus hän alkoi myös vetistellä. Luulen, että viinan voimalla hän muisti entistäkin paremmin.

Kerrottuaan minulle jälleen kerran elämäntarinansa moottoritiellä Hampurin ulkopuolella faija sanoi:

Sitten äiti häipyi kuvioista. Kun sinä menit tarhaan, hän sai ensin tanssinopettajan töitä ja ryhtyi sen jälkeen valokuvamalliksi. Hän matkusteli Osloon ja pari kertaa Tukholmaankin, ja eräänä päivänä hän ei enää tullut kotiin, Saimme ainoastaan kirjeen, jossa hän kertoi saa­neensa töitä ulkomailta, eikä hän tiennyt, koska tulisi takaisin. Noin sanotaan yleensä silloin, kun viivytään kor­keintaan pari viikkoa. Äiti on nyt ollut kadoksissa yli kah­deksan vuotta…

Senkin olin kuullut jo monta kertaa, mutta faija lisäsi vielä: ”Minun perheestäni on aina puuttunut joku, Hans Thomas. Joku perheenjäsenistäni on aina eksynyt jonne­kin. Se taitaa olla jonkinlainen sukukirous”.

Minä säikähdin vähän tuota kirousta. Mietin sitä autos­sa, mutta tulin siihen tulokseen, että faija oli oikeassa.

Faijalta ja minulta puuttui isä ja isoisä, vaimo ja äiti, eikä siinä vielä kaikki. Nimittäin isoäidin ollessa pikkutyt­tö hänen isänsä oli jäänyt kaatuvan tukkipuun alle ja kuollut. Eli isoäitikin oli kasvanut ilman isää. Ehkä hän oli sen vuoksi saanut lapsen saksalaiselle sotilaalle, joka myöhemmin kuoli sodassa. Ja ehkä tuo lapsi oli juuri sen vuoksi nainut naisen, joka karkasi Ateenaan etsimään itseään.